...kello on jo vaikka mitä mutta kun en saa nukuttua, ja kirjotuttaa niin kirjoitetaan sitten...
Minun sisälläni asustelee Läski Reppana, jostakin kumman syystä se on ollut siellä jo lapsuudestani asti. Silloinkin kun nuori ja normaalipainoinen. Oikeasti kaunis ja vyötärö kimmoisa. Olen hieman ajatellut että osasyynsä sisimpäni Läskiin Reppanaan on ollut se, että minusta tuli jo aika nuorena naisellisen kurvikas - kurvikkaampi kuin muista ikätovereistani. Sillon painoin hartioita sivuilta alas, etteivät rinnat olisi ihan sojottaneet eteenpäin, pojat kun huomasivat ne ja huomauttelivat tavoilla joita nuori tyttö ei osannut vastaan ottaa.
Paino on noussut ja laskenut omaa rataansa aikuisikäni, mutta vaikka välillä olenkin ollut normaalipainoinen niin Läski Reppana on sisimmässäni aina ollut. Kun aloin kuntoutua työuupumuksesta ja masennuksesta niin löysin uuden tavan katsoa itseäni. Aloin nähdä kauneuden ja lempeyden ja tuntea uusia tunteita itseäni kohtaan. Vaativuuden rikkoessani löysin rakkauden. Luulin hävittäneeni Läskin Reppanan kokonaan. Mutta enpäs sitten ollutkaan. *huokaus*
Läski Reppana minussa on ilmoitellut itsestään viimeaikoina useaan otteeseen. Olisiko niin että olen tuota kohtaa itsessäni katsonut niin kauan että kun se viimeinkin alkaa poistua lopullisesti, niin se on alkanut ihan ulvoa?
Kun katson peilistä itseäni, näen naisen joka on kulkenut pitkän matkan. Nähnyt pimeyttä ja kuolemaa, suorittanut elämää ja tuntenut itsensä kovin onnettomaksi, mutta lopultakin alkanut löytää itseään ja onnellisuuttaan. Sitä naista joka oikeasti olen, niitä asioita joita rakastan, ja joihin minulla on intohimoja. Niitä asioita jotka auttavat minua pitämään itseni tasapainossa ja onnellisina. Kuten tämä kirjoittaminen, tämä on selkeästi minun tapani järjestellä asioita sisimmässäni, saattaa ne oikeisiin mittasuhteisiin.
Oikeat mittasuhteet asioille olen löytänyt aina sisimmästäni, kun olen päässyt vertaamaan asiaa itsessäni. Sillä aivan liian kauan katsoin asioita sitä kautta että vertasin muita itseeni. Sitä kautta tunsin itseni aina riittämättömäksi. Huonoksi. Laiskaksi. Väsyneeksi. Rumaksi.
Kun oikeasti olen elämää elänyt nainen, jonka sisimpään ja kehoon eletty elämä on jättänyt jälkiään.
Ja nyt tämä Läski Reppana minussa huutelee. Sanoo että olenpas huono ja kykenemätön. Porukan huonokuntoisin. Liian suulas. Ettäs kehtaan mennä ja olla sellainen kuin olen.
Tänään se suorastaan kiljui kun asetuin juoksumatolle kävelemään, vaikka vieressä juostiin ja lujaa. Myönnän että taas tunsin itseni Läskiksi Reppanaksi joka ei edes jaksa juosta juoksumatolla. Mutta kaivoin sisimmästäni silmälaput. Sanoin jyrkästi itselleni että ei näin. Nyt katsotaan vain ihan omaa itseäni, eikä mitään muuta. Ja suoritetaan ihan just sitä mitä itse ollaan tekemässä, ja tehdään se ihan vain itselleni. Eikä kenellekään muulle. Ihan satasella itselleni.
Tätä jyrkkyyttä täytyy alkaa kaivelemaan sisimmästä aina ja joka kerta kun Läski Reppana alkaa muistuttelemaan itsestään. En tiedä saako sitä koskaan hävitettyä lopullisesti pois. Toivon niin, tilaan sitä itselleni!
Ehkä ennemmikin kaipaisin että sisälläni huutelisi Upea Ilmestys että vautsi vau leidi, aika huippu kunnossa ikäiseksesi, kylläpäs nyt jaksoitkin, aika makee tapaus, kypsä kaunis aikuinen nainen! Ja saisi huudella niin kovasti että Läskin Reppanan sanomiset ei tuntuisi yhtään missään.
Tämä on sellainen asia johon katselen nyt aika tarkasti, sillä kun tavoitteena on painon pudottaminen, en halua tehdä sitä vääristä syistä enkä niin että alan mennä vinoon kuten aikaisemmin. Jos en pääse tästä sisimmässä huutavasta ja vittuilevasta Läskistä Reppanasta, niin se voi olla siellä vaikka olisin normaalipainoinen ja ajatuskin tuntuu kurjalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti